tiistai 31. maaliskuuta 2015

JEAN van YZENDOORN (1932 - 2015)


Jean ei ole enää keskuudessamme, mutta se ei tarkoita, etteikö hän ole meidän mielessämme ja sydämissämme. Jokaisella meillä on myös omat muistomme hänestä, niin teillä toisilla kuin myös minulla.
Jean oli minulle paitsi ystävä, myös kollega ja maanmies, mikä antoi aivan oman värinsä meidän ystävyyteemme.
Tutustuin Jeaniin vuoden 1990 paikkeilla. Hän oli taitava kieltenopettaja, kääntäjä ja hyvä kollega ja tämän kaiken ohella harrasti piirtämistä ja maalaamista. Jean toimi myös vaasalaisen firman Teräs Oy:n tuontiosaston päällikkönä. Eikä tässä vielä kaikki, hän joutui työnsä puolesta matkustamaan paljon ja oli myös aktiivisesti mukana hollantilais-suomalaisten yhdistysten toiminnassa. Jeanin intohimo - näin voi kai sanoa – oli musiikki kaikessa muodossaan, erityisesti oopperamusiikki ja monet aariat soivat hänen sisällään, päässään ja suussaankin! Erityisesti italialaiset oopperat olivat hänen sydäntään lähellä
Jeania voisi hyvin kutsua eräänlaiseksi Lentäväksi Hollantilaiseksi, hän ehti elämänsä aikana asua niin monessa paikassa ja maassa ja hänellä ehti olla monta toimenkuvaa. Aloitetaanpa alusta.
Jean syntyi Hollannissa Schiedamin kaupungissa ( joka on kuuluisa mm. jeneveristään ), sodan aikana hän asui Delftin kauniissa kaupungissa, koulua hän kävi Schiedamissa, ja myöhemmin hän työskenteli jonkin aikaa Rotterdamissa sikäläisessä Ranskan konsulaatissa. Jean kertoi minulle usein näistä nuoruutensa ajoista. Jo nuoresta pitäen hän matkusti säännöllisesti Ranskaan, missä heidän perheellään oli lähisukua. Jean oli aina ollut kiinnostunut kielistä ja hän omaksui kielen kuin kielen nopeasti. Hänellä oli hyvä kielipää. Hän puhui sujuvasti ranskaa, espanjaa, italiaa, ruotsia, baskinkieltä, saksaa, englantia ja oppi myös hyvin suomenkielen.
Vaikka Jean liikkui monessa paikassa ja pärjäsi aina hyvällä kielitaidollaan – häntä voisi sanoa myös vaeltavaksi eurooppalaiseksi – hän ei oikein tuntenut olevansa missään maassa oikein kotonaan ja halusi taas lähteä uusiin maisemiin. Ainakin ajoittain.
Kun hän oli nuori, olivat Schiedam ja Hollannin maakunta hänen kotisatamiaan ja ollessaan nuorena opiskelijana Ranskassa, Avignonissa, olivat Nizza ja Duinkerken hänen asuin- ja työpaikkoinaan. Solmittuaan avioliiton Helsingissä suomalaisen Anna-Liisan kanssa tuli muutto Duinkerkenistä Tukholmaan. Siellä Jean työskenteli näytelmiä julkaisevassa kustantamossa runsaan vuoden, minkä jälkeen pieni perhe muutti Suomeen ja asettui asumaan Vaasaan. Tytär Leila oli jo syntynyt. Nina tytär näki päivänvalon Vaasassa. Vaasassa Jean aloitti myös pian opetustyönsä opettaen ranskaa, italiaa ja espanjaa ja silloin tällöin myös hollantia. Jo pian Vaasan korkeakoulu kiinnostui hänen kielitaidostaan ja kokemuksestaan opetustyössä ja hän sai paikan kielten opettajana. Tässä toimessaan hän työskenteli menestyksekkäästi aina 80-luvulle asti. Vaasan aika oli varmasti Jeanin elämän parasta aikaa. Espanjan suurlähetystö pyysi häntä Espanjan konsuliksi Vaasan alueella ja siihen Jean suostuikin mielellään kenraali Francon kuoleman jälkeen, joukuussa 1977. Jean hoiti Espanjan pr-työnsä niin hyvin ja ansiokkaasti ( hän järjesti esim. eri näyttelyitä ja loi aktiivisen yhdistyksen), että Espanjan kuningas Juan Carlos palkitsi hänet myöntämällä hänelle kaksi kertaa korkean kuninkaallisen kunniamerkin.
80-luvun lopulla Jean muutti Vaasasta etelä-Suomeen asettuen asumaan Saviolle ja myöhemmin Keravalle. Näihin aikoihin Jaska löysi rinnalleen viisaan ja järkevän naisen, Irmeli! Jean työskenteli silloin teknisten tekstien kääntäjänä ja eri firmojen edustajana. Niihin aikoihin minä tutustuin häneen alankomaalaisessa yhdistyksessa, mihin molemmat kuuluimme. Olin tuolloin yhdistyksen puheenjohtajana. Myös Jean osallistui aktiivisesti hallituksen toimintaan ja myöhemmin liityimme yhdessä myös toiseen sisaryhdistykseen, eli suomalais-hollantilaiseen yhdistykseen.
90-luvulla Jean toimi vuoden tai pari espanjan kielen tulkkina turisteille, jotka ostivat tai halusivat vuokrata taloja Espanjan aurinkorannalta. Espanjassa Jean tunsi olevansa kuin kotonaan, omalla paikallaan. Myöhemmin Suomessa hän aina palasi tuohon aikaan Espanjassa (ja Baskimaassa), aikaan, mikä oli hänelle täynnä onnellisia hyviä muistoja. Koko se elinympäristö siellä säilyi hänen mielessään eräänlaisena kaukaisena paratiisina, missä hän oli onnellinen ja tyytyväinen.
Palattuan taas Suomeen hän työskenteli jonkin aikaa – vaikka olikin jo eläkeläinen ¬ kääntäjänä, kunnes käännöstyö ei enää sujunut oikein hyvin.
Siihen vaikutti vanheneminen ja fyysisen kunnon heikkeneminen, ja ehkä muistin haurastuminen. Siihen aikaan Jean tunsi itsensä välillä yksinäiseksi ja kodittomaksi. Miksi? Ihmisen sisimpään ei kukaan voi katsoa.
Irmelin vieraanvaraisessa kodissa (kiitoksia Irmeli, todella kiitos!) kävimme usein Jeanin kanssa pitkiä intensiivisiä keskusteluja, esim. Euroopan historiasta, Hollannin taiteen kultaisesta vuosisadasta, eri kielistä jne.
Ne olivat unohtumattomia keskusteluja, ja ne yhdistivät meitä, Hollannin poikia, monella tavalla ja tasolla ja varmasti myös lohduttivat, sillä eihän elämä ulkomaalaisena täällä Suomessa ole ollut niin helppoa. Sen me tiesimme. Oli tarvittu paljon sinnikkyyttä ja taistelutahtoa.
Nyt ajattelen näitä meidän keskustelujamme suurena lahjana meille molemmille, niin Jeanille kuin minullekin.
Olimme tavallaan hengenheimolaisia ja veljiä.

Jeanille ja minulle ei ollut helppoa kokea näiden keskustelujen hidas hiipuminen, sanojen vähittäinen pois putoaminen. Lopulta jäi vain hiljainen ymmärtämys ja sanaton ystävyys. Mutta eihän ystävyys sanoja tarvitsekaan! Kiitos kaikesta, rakas Jasper, hyvä ystäväni Jean van Yzendoorn!